Mitä eräs päivä Chicagon luokkahuoneessa opetti minulle tulevaisuudesta
Teknologian kehityksen taustalla oleva infrastruktuuri on merkityksellistä vain sen edessä olevien ihmisten ansiosta. Päivä, jonka vietin Chicagon julkisten koulujen parissa tarkkailemalla ja vuorovaikutuksessa, muistutti minua siitä, että on tärkeää nostaa katse ylös ja nähdä, kuulla ja tuntea ne asiat, jotka tekevät työstämme merkityksellistä.
Kävin äskettäin Chicagossa EdgeConneXin edustajana elokuvakuvauksissa yhdessä koulutuskumppanimme kanssa, Hello World. Se oli ensimmäinen kokemukseni sekä Hello World -tiimin että itse kurssiohjelmaa suorittavien oppilaiden kanssa. Sain nähdä kaiken omin silmin. Seurasin, kuinka oppilaat vastasivat kysymyksiin, joissa viitattiin Python-kieliin ja syntaksiin. Näin heidän silmänsä, hassut hymynsä, leveät hymynsä (joissakin puuttui hampaita) ja tarkkaavaisen asennon, kun yhteys kurssimateriaaliin, opettajaan ja kyllä, jopa minuun, syntyi.
En odottanut halauksia
Olin valmis tarkkailemaan ja antamaan palautetta tarvittaessa. En ollut varautunut siihen aitoon kiitollisuuden tulvaan, jonka sain opettajilta, opiskelijoilta ja yliopiston henkilökunnalta. Niin paljon, että aloin miettiä, tiesivätkö he edes, että olin vain Dean datakeskuksen markkinointitiimistä. He eivät nähneet asiaa niin. Heille olin osa jotain paljon inhimillisempää. Ystävällisyyttä. Huolenpitoa. Myötätuntoa. Toivoa. Mahdollisuuksia. Kuulumisen tunnetta. Näin sen yhä uudelleen näiden opiskelijoiden kasvoilta. Sellaista ei voi saada tekniikasta, vaan se saavutetaan elämällä läsnäolevasti. Ja minua halattiin.
Selvyyden vuoksi: emme saapuneet paikalle jättimäisen shekin kanssa valokuvausmahdollisuuden vuoksi. Saavuimme kuitenkin mukanaan merkittävän haasteen, johon koko alamme on joutunut vastaamaan. Rakennusalalla on vuoden 2025 lopulla noin 439 000 työntekijän vaje, ja alamme tarvitsee osaajia yli 230 eri erikoisalalle, sähköasentajista ja kiinteistöteknikoista ohjausjärjestelmäasiantuntijoihin ja verkkoinsinööreihin. Tarvitsemme heitä juuri niissä paikoissa, joissa rakennamme. Chicagon julkiset koulut tarvitsevat tekoälyosaamista ja STEM-opetussuunnitelmaa, opettajien koulutusta sekä näkymän ammatteihin, joita suurin osa oppilaista ei muuten koskaan näkisi. Nämä kaksi tarvetta sopivat rehellisesti yhteen, mikä on ainoa tapa, jolla kumppanuus kestää pidempään kuin lehdistötiedotteen julkaisemiseen.
Opiskelijoiden tutustuttaminen teknologiaan, jota he jo käyttävät
Hello World -ohjelma hyödyntää tekoälyä ja virtuaalitodellisuutta tarjotakseen peruskoulun ja lukion oppilaille projektipohjaista kokemusta tietotekniikasta ja sen taustalla olevasta digitaalisesta infrastruktuurista. EdgeConneX tukee ohjelmaa niissä yhteisöissä, joissa toimimme, ja olemme hyvällä tiellä saavuttamaan yli 100 000 oppilasta vuoden 2027 alkuun mennessä.
Mitä luvut eivät kerro, on suhde. Näiden luokkien oppilaat elävät jo keskellä rakentamaamme teknologiaa. He katsovat suoratoistovideoita, tekevät hakuja ja pyytävät tekoälyltä apua kotitehtäviin (hys!). Heillä on kuitenkin harvoin ollut tilaisuutta siihen, että joku aikuinen näytön toiselta puolelta istuisi heidän kanssaan alas ja selittäisi, miten se toimii ja että sen ovat rakentaneet ihmiset, jotka aloittivat juuri samasta lähtökohdasta kuin he itse.
Teknologian ydin
Puhumme teknologiasta ikään kuin se olisi erillään meistä. Se ei kuitenkaan ole. Jokainen käyttöönottamamme palvelin on suunnitellut joku, jolla on asuntolaina ja ruoka-aineallergia. Jokainen koodirivi on kirjoittanut henkilö, joka on surrut rakkaansa menetystä ja iloinnut uuden lapsen syntymästä. Alani rakentaa fyysisen kodin kaikille näille ihmisten ponnistuksille, ja ihmiset, joita se palvelee, asuvat usein aivan lähellä laitoksiamme.
Siksi ihmisten välinen oppiminen on tärkeämpää kuin mikään alusta. Kun oppilas oppii tekoälystä opettajalta, joka tietää hänen nimensä, tai kokeneelta vapaaehtoiselta, joka vastaa hänen kysymyksiinsä kasvotusten, tekniikka lakkaa olemasta ”musta laatikko” ja muuttuu joksikin, jota hän voi itse muokata. Näitä työkaluja kehittävien ja käyttävien ihmisten arvot ovat niitä arvoja, joita työkalut lopulta välittävät. Empatia ei ole tässä alalla pelkkä pehmeä taito. Se on mekanismi, jonka avulla yritys lakkaa olemasta vieras, ja sen kautta seuraavan sukupolven kehittäjät oppivat, että kaiken tämän infrastruktuurin ytimessä on sen toisella puolella oleva ihminen.
Yhteisön luottamusta ei voiteta kuulemistilaisuudessa. Se rakennetaan jo varhaisessa vaiheessa ja sitä koetellaan usein. Chicago muistutti minua siitä, kuinka suuri osa tuosta luottamuksesta perustuu haavoittuvuuteen. Opettajat, jotka päästivät kuvausryhmän luokkiinsa uransa vaikeimpana budjettivuonna, olivat haavoittuvaisia. Niin olemme mekin joka kerta, kun myönnämme, että alamme tulevaisuus riippuu siitä, päättääkö 12-vuotias, että tämä työ on hänen uteliaisuutensa arvoista.
Teknologiaa ja ihmisyyttä ei tarvitse sovittaa yhteen, koska ne eivät ole koskaan olleet erillään toisistaan. Chicagossa saamani halaukset eivät liittyneet EdgeConneXiin. Ne koskivat sitä, mitä tapahtuu, kun tulevaisuutta rakentavat ihmiset ja sen perijät kohtaavat vihdoin samassa huoneessa.